Blue notes

Nooniiin karvakaverit, kerkesin töistä kotiin ja sanoin loppupäivän menoille rankalla kädellä _ei_. Kirjotusvirheitä ja kontenttia luvassa siis, sillä jo tovin mulla on ollut olo, että tarviin aikaa kirjottaa. Mikään runosuoni en ole, mutta näin uunin edessä tuijottaessa fetapastan valmistumista ananaslonkero kätösessä elämä tuntuu hetken siltä, että kello pysähtyy. Toisen kerran kun pysähdyin urakalla ja istuin siiderin kera porealtaassa toisella paikkakunnalla, mun studion oven takana seisoi myös joku. Mun asiakas jonka kanssa sovittiin aika illalle, mutta meikämandoliini se paino porealtaaseen tyytyväisenä. Sen hetken tajuttuani tyytyväisyys oli kaukana, mutta saatiinhan sekin sitte purkitettua, pienistä mutkista huolimatta🥲 Tälläset hetket on suht harvinaisia mun elämässä, (ei siis se että olen myöhässä, tai unohdan) tai siltä se on tuntunut jo tovin, sillä kaiken syypää ei ole aina narsistiset ihmiset, jota kuulee tänäpäivänä joka tuutista, tietenkään yhtään vaheksymättä tämän olemassa oloa, jokaiikka on hyviä asioiden tekemättä jättämisen verhoilussa kiireeseen. Ja siis ei unohdeta, että minä olen mestariteos verhoilemaan kaiken tekemättä jättämisen kiireeseen. Miten voi olla niin kiire, ettei kerkeä soittaa isovanhemmille, tai nukkua, kun 5h per yö? Miten voi olla niin kiire ettei kerkeä lähettää yhtä kusista sähköpostia, tai kirjottaa alle aapisen johdantoluettelon verran blogia? En tiedä, mutta näin vain on🤷🏻‍♂️

Joka tapauksessa lätinät sikseen, tänään aijon taiteilla kirjostusvirheineen tekstin inhimillisyydestä. Tähän kulminoituu siis oma ajatteluni viimeisen parin kuukauden ajalta, sillä kiireessä sählänä ihmisenä kerkeät räjäyttää ruokakaupan, ajaa mummon yli liikenteessä ja tuhoamaan ties mitä, vain matkalla työpaikalle. (Ottakaa huomioon fiktiivinen sävy, kenenkään päälle ei ole toistaiseksi ajettu millään🫶🏻)

Inhimillistä arjen kiireessä on mokata ja tuntea, että kaikki vain yksinkertaisuudessaan on ihan pitkin vittua. Kuitenkin itse pysähdyin miettimään, mikä vittu tässä tosiaan on, sillä naapurini valitettua roskapusseista, joita olin pinonnut taiteellisessa mielessä käytävään, aiheutti mussa jo sen verran ihmispaskuutta, että olin suurinpiirtein sillä hetkellä valmis siirtämään asuinpaikkani muualle. No, hetken mietittyäni kipasin roskat roskiin ja salaa saatoin näyttää sentteriä, jahka satuin tämäm kanssa samaan paikkaan. Olen myös taidokkaasti onnistunut purkaamaan tätä yltiö epäonnistumista elämässä läheisiini, joka on surkein tapa itseilmaista negatiivisuutta. Siis lähinnä tehkää ihan mitä huvittaa, mutta jättäkää paskan olon purkaaminen muihin tarkoituksena satuttaa vähemmälle.

Toki siis asiat joista olen hermostunut viimeaikoina ja siis mennyt härkämäiseen tapaan 0-100, on siinä hetkessä ehkä olleet valideja epäkohtia mainita, mutta ilmaisutapoja on monta. Esim sen sijaan, että koet epäonnistuvasi tänään kaikessa ja päätät purata sen ruokakaupan kassaneitiin ja pilata tämänkin päivän, mene vaikka juoksulenkille ja laske monta persekarvaa pakaroiden välistä löydät. Kiitos ja kuitti.

Ehkä se mistä nyt halusin sanoa teille kaikille, että kaikki, me kaikki, mokataan joskus. Avaimet unohtu sisälle, no ei auta kun soittaa vuokranantajalle, että ovi on kiinni, minä ulkona, avaimet sisällä. Laskut myöhässä, koira kusi siälle (ok käyttäkää ne karvaystävät pissalla jooko), peruutit parkkipaikalla jonkun puskuriin, mitä ikinä. Jokainen meistä joskus epäonnistuu töissä, valitettavaa kun se onkin, niin kauan ennenkö tää älylaitteiden kehittely ei mene siihen, että me aivottomatkin voitais saada robottiaivot ja jättäytyä inhimillisyydestä, me mokataan. Välillä katkotaan ihmissuhteita, välillä huudetaan, välillä juodaan vähän liikaa ja toisinaan unohdetaan kaverin lapsen synttärit. Jokatapauksessa onko tämä mikään kuoleman vakavaa? Ei niin kauan, ennenkö jollain on oikeasti paha hätä. Se antaa ehkä perspektiiviä megamokaajana elämälle, välillä siis suoraansanottuna sattuu ja vituttaa kattoa, miten toiset ostaa omistusasuntoja ja onnistuu vaikka ajokortin teoriakokeessa ykkösellä. Se nyt kuitenkin pois minusta ja meistä, sillä aina tulee olla onnellinen muiden onnesta ja onnistumisista. Hetkittäin fokusoiminen siihen kuitenkin on hankalaa, mutta kaikki me ollaan edelleen ihmisiä.