Hahaa, on aika taas kirjotusvirheiden. Tällä kertaa toki en halua lärpätellä niin kokonaisvaltasesti _kaikesta_ , koska, vaikka ja muttakun, viime tekstit on ollu kohtalaisen kehuttuja sössötän samaa mössöä kahdessa postauksessa, ehkä vaan omaan silmään, mutta ei se mitään, nyt juolahti ihan aihe, josta haluan nostaa kissan pöydälle.
Tai siis ajatus tekstiin lähti lähti keskustelusta, jossa koitin kertoa keinoja toiselle unohtaa epävarmuus. Epävarmuus liittyen ulkonäköön, suoriutumiseen mistä tahansa. Jotenkin tekemättä tästä yhtään vähempää kornia, mitä teksti tulee olemaan ja varmaan on jo nyt, pidän maailmaa henkilökohtaisesti aika kurjana paikkana, eikä sitä kuvaa kiillota yhtään esim yhteiskunnallisesti asetetut standardit joihin jokaisen tulisi mahtua, maailman laajuisesta sosiaalisestamediasta kumpuavat kauneusihanteet, tai niinkin yksinkertainen ympäristö, kuin oman perheen oletukset siitä, mitä kenenkin tulisi olla.
Tai tarinassa eteenpäin mentäessä kerron omaa polkua "kuinka olla piittaamatta paskaakaan" -tilaan, vaikkei sekään ole muuta, kuin kulminoitu epäonnistuminen kaikessa ja mielenkiinnon menettäminen masennuksen myötä kaikkeen. Mutta jokatapauksessa, niksiniilona, ratkaisu tähän maailman laajuiseen ongelmaan olisi se, ettei meistä kukaan oleta toisen olevan mitään, kyseenalaistan, kuka määrittelee kauneusihanteita, kuka meistä pystyy kertomaan toisen ammatin perusteella kuka kuuluu mihinkin kastiin? Simppeli vastaus: ei kukaan.
Ensimmäinen askel itsellä ennen viimesyksyn lamaantumista oli ehdottomasti sen ymmärtäminen, että multa loppuu elämästä aika, jos mietin ulkonäöllisiä asioita ja jatkan niistä stressaamista. Mielummin elä ja syö se helvetin burgeri, kun jatkat miettimistä mitä seuraamuksia sillä on. Toki jätän nimeltä mainitsematta ravintolat mistä saat varman suolityhjennyksen, mutta jos se luetaan pois vikalistasta, koen että elämä todella alkaa siinä kohtaa, kun ihminen pystyy olemaan sinut asioidenkanssa mitä on. Sinut ulkonäön, työn, minkä tahansa arvosteltavan asian suhteen ja jos koet olevasi epätyytyväinen, maailma on niin hullu paikka, ettei ole mahdollista olla löytämättä ratkaisua selvittää tilanne, tai mennä kohti sitä vaihetta, missä olet tyytyväinen.
Oma matkani "piittaamatta paskaakaan tilaan" toki on varsin ruma. Se pitää sisällään ehkä opitun lauseen "olen erilainen", joka on peruja jo peruskoulusta. Toki adhd on jälkeenpäin ajateltuna varmasti aiheuttanut valta osan tunteesta, ettei kukaan ymmärrä, mutta myös mun mielenkiinnon kohteet ovat olleet massasta poikkeavia usein. Olen kamppaillut niin syvällä itsennon kanssa, on paastottu viikkoja, treenattu kroppa puhki niin, että taju lähtee, on ollut kausia kun pelkkä peilikuvan katsominen itkettää, ruoka kuvotti burgereista puhumattakaan. Ehken tänäpäivänäkään täytä miltään osin minkään tahon asettamia "mittoja" taiteilijana ja se on varmasti tänä päivänä enää ainoita asioita, mistä koen epäonnistumisen tunnetta, tai epävrmuutta. Toki sitäkin järjellä ajateltuna, ajatus kumpuaa taas jonkun muun tahon tavasta vähätellä sitä, mitä teen tai mitä mun olisi tullut saavuttaa.
Matkalleni on mahtunut ihmissuhteita, joilla on ollut tapa painaa muita alas nostaakseen itseään ylös, parisuhteita, joissa on ollut narsistinen sävy imeä toisesta energia oman itsennon boostaamiseksi ja tilanteita jotka on lopun viimein vienyt kaiken mitä ihminen voi tunnetasolla kokea. Sen jälkeen automaattisesti kontrasti siihen mikä on hyvää ja tuntuu joltain on niin suuri, joten 50% "kuinka olla piittaamatta paskaakaan" on valinta korvien välissä pitää kiinni hyvistä asioista, puhua itselleen kauniisti, kohdella itseään ylipäätään hyvin, sen sijaan, että tuhlaan aikaa ja resursseja miettimällä mikä on pielessä tällä kertaa. Ehkä myös yksi tärkeimpiä kulmakivia on päätös siitä, ettei muiden mielipiteillä ole väliä. Ja vielä hyvänä muistutuksena, ihmisellä on noin 40 sattumanvaraisesti mahdollista tervettä vuotta, joista mä olen nyt yli puolen välin, enkä aijo tuhlata sitä toista puolikasta enää kertaakaan siihen, että piittaisin oikeestaan paskaakaan. 🖤🫡
Ehkä tän ytimekkään itsetuntorunoilun sanoma on vaan se, ettei kaikki tää ole niin vakavaa. Kaikki on jossain prosessissa matkalla johonkin suuntaan ja se on ok. On ok olla tyytymätön tilanteeseen, mutta sitäkin tärkeämpää muistaa elää sen progression välissä. Kohdella itseään hyvin ja nauttia elämästä. 40-vuotta on lyhyt aika ja aina mitä lähempänä mennään, sitä nopeammin vuodet menee.
Kiitos, olen puhunut🖤
Lisää kommentti
Kommentit