Ensimmäinen blogi kirjotus sai todella hyvän vastaanoton, kiitos siitä.🖤 Pikkasen piti kerätä rohkeutta kirjotella omaa henkilökohtasta mielenmaisemaa, mutta muutama lohdullinen lause eräältä mulle tärkeältä henkilöltä sai ehkä palaset loksahtamaan paikoilleen senkin suhteen, että välillä on rohkeampaa sanoa ääneen, kuin pitää itsellään kaikki asiat. Toki tämäkin on jokaisen henkilökohtasessa maailmassa tulkinnanvarainen asia ja niin sen kuuluukin olla. Mutta mulle yksi itseilmaisun muoto on kirjottaa. Mua myös nauratti muutaman tutun kommentit mun oikeinkirjotuksesta ja yhdyssanavirheistä, joten pistetään tähänkin alkuun heti trigger warning asiasta🥲⚠️ En tosiaan äidinkielen maisteri ole, joten lisää kirjotus-, sekä yhdyssanavirheitä tulossa!😂
Ehkä tällä kertaa mietteet, jotka ajo mut kirjottelemaan taas, liittyy juurikin yllämainittuun itseilmaisuun ja siihen, miten jokainen meistä tahollaan hakee hyväksyntää jostain, mistä me sitä ei tarvittais. Tai ehkä hyvä pitää lähtökohtana sitä, ettei me kenenkään hyväksyntää mihinkään täällä tarvita, mutta silti tupataan sitä useimmiten hakemaan. Oon jotenkin pyöritellyt päässä omaa tähänastista lyhykäistä elämää ja siihen mahtuneita tapahtumia erittäin paljon lähipäivinä. Se herättää kysymyksiä, mutta myös ymmärrystä itseään kohtaan miksi tekee, tai toimii jollain tavalla, mitä välttämättä kukaan sun pään ulkopuolelta ei ymmärrä, tai nää. Loppujen lopuksi, mitä merkitystä sillä silloin on, mitä muut siellä sun pään ulkopuolella on mieltä? Jollain rautakangella oon takonut monesti muiden päähän sitä, ettei sillä todenteolla ole mitään merkitystä, mutta valehtelisin, jos väittäisin, ettei mulla itelläni pyörisi päässä toisinaan sama kummajainen.
Myös mä havaitsen välillä olevani tilassa, jossa tarvitsen hyväksyntää, tai edes pisaran myönteistä ajattelua sitä kohtaan, mitä teen. Taiteilijan elämä, kornisti kuvailtuna, ei ole ehkä suunta mihin yksikään taho, kuten, koulut, yhteiskunta, vanhemmat (?), haluaa ketään nuorta työntää, sillä jollain kirveellä meihin kaikkiin on istutettu ajatus "tee jotain tärkeää ja merkityksellistä". Yhtään väheksymättä taiteen tärkeyttä, tai merkitystä historiassa, tai nykypäivässä, muttei sitä mitata samalla tavalla yhteiskunnallisessa merkittävyydessä, kuin sitä, jos opiskelet lääkäriksi, lentäjäksi, poliitikoksi, insinööriksi. Ja ehkä tämän ajatuksen kanssa tulen painimaan loppuelämän, sillä samaan aikaan kiteytän ajatusmaailmani siihen, ettei mun tarvitse täällä saavuttaa punaista omakotitaloa, kultaistanoutajaa, tai perhettä, ne ei tällä hetkellä sijoitu mun aivokapasiteetissä rumasti sanottuna minkäänlaiseen arvoon, tai tavoiteltavaan asemaan. En haaveile merkittävästä jälkiä jättävästä virasta, tai miljoonien pankkitilistä, vaan jollain tapaa elämässä tapahtuneet ihmeellisyydet, niin negatiiviset, tai positiiviset asiat on saanu mut keskittymään siihen hetkeen missä olen. Jos sen voisi sanoiksi muotoilla, ei ehkä järkevällä tapaa, mutta lyhyesti ja ytimekkäästi aina jonkun kysyessä, tykkään vastata, että kuhan hengailen, sillä sitä mä teen. Silti tottakai tavotteellisuus ja yllämainitut virat ja haaveet on ihan yhtä hienoja, kun millaisiksi niitä täällä maalataan yhteiskunnan puolesta, niinkuin minunkin mielestä. Itse en vaan asetu siihen muottiin enää, että jaksaisin jahdata asioita, mitä mun oletetaan jahtaavan.
Se mikä kuitenkin itselle vuosien varrella on tehnyt enemmän, tai vähemmän päänvaivaa, on selittely siitä, miksi viihdyn "aidan tällä puolella". Tai jossain maailman yksinkertaisuudessa miksi mua ei kiinnosta tulla aidan sille puolelle. Paljon kyseenalaistusta on herättänyt myös mun tavat ilmaista itseäni, taide, sen monimuotoisuus ja kaikki mikä siihen vaan liittyy. Ehkä olisi enemmän, kuin kummallista, jos ihminen ei alkaisi epäilemään itseään jatkuvan kyseenalaistamisen keskellä ja on se akkuja kuluttavaa todistella, tai selitellä omaa kantaa, elämäntapaa ja tyyliä ajatella, toistuvasti. Prosessissa olen itsekkin vielä sen suhteen, että saisin pois suljettua kokonaan mielestä sen, mitä muut mun ympärillä on mieltä mistäkin, mutta matkalla siihen suuntaan kyllä.
Black sheep.
Mikä täällä on yhteiskunnan mielestä hyväksyttävää? Ne olisi ehkä helpompi laittaa listaksi ranskalaisin viivoin, kun päin vastoin asiat mitkä ei ole. Ainankin oman kokemuksen mukaan.
Läpi tähänastisen elämän olen yhen jos toisen kerran joutunut selittelemään itseäni, tai asioita joista pidän. On kyse ollut musiikillisesti, taiteellisesti, ajatusmaailmallisesti, omien tavotteiden suhteen, omien tekemisien, itseilmaisun, u name it. Toki olen hyväksynyt asian siinä mielessä, että samalla tavalla koen sen tietyllä tavalla olevan valinta pysytellä yhteiskunnallisen tiukan hyväksyttävän rajan ulkopuolella ja toinen puoli siitä tulee varmaan jostain "syntyperimästä". Koen olevani väärin ymmärretty aika pitkältä ajalta, joka on varmasti osasyy adhd'n, mutta siitä selostaminen olkoot tarina erikseen. Toki tämä keskushermostollinen synnynnäinen häiriö on varmasti todella iso osa tunnetta "kuulua ei mihinkään". Jokatapauksessa kuinka karulta se kuulostaakaan olen tähän mennessä opetellut hyväksymään sen, että tuskin tulen paljolti saamaan ulkopuolelta päähän taputuksia uravalintojen, tai muunkaan suhteen. Se ei kuitenkaan ole niin negatiivinen asia miltä se kuulostaa. Siinä kohtaa kun yksinkertaisesti päätät, ettei mikään ulkopuolelta tuleva arvostelu, kyseenalaistus tai kommentointi sua itteäs haittaavassa mielessä häiritse, sillon se ei tee niin. Sen päätöksen tekeminen oli paras kaikista tähän astisista. (Tässä kohtaa lähipiiri joka lukee tätä varmaan naurahtaa ja ihan syystä) Toki samalla kun päätät olla piittaamatta, päätät myös hyväksyä ehkä tahoillaan todella kyyniset "sivuvaikutukset", jotka pohjautuu nimenomaan jo yllämainittuun, ei paljon päähän taputuksia välttämättä heru. Lähinnä ehkä tänkin sönkötyksen sanoma on se, että se mitä muut on mieltä on merkityksetöntä. Vasta siinä kohtaa kun itse totesin tän koin esim. Esimmäistä kertaa olevani onnellinen. Oon monen tatskasession aikana esim puhunu siitä, kuinka tässä maailman kaikkeudessa se on aivan täysin yksi ja sama mitä kukakin tekee. Jos siihen on uskomista, että linnunratoja on miljardeja ja maapallon kokoa ei voi edes mitata, se mitä tehdään tai jätetään tekemättä on sama, kuin kärpäsen paska loppujen lopuksi. Toisinsanoen, ihmisten pitää tehdä asioita mistä itse saa tavoitellun lopputuloksen, asioita, jotka tekee onnelliseks ja sillä mittapuulla onko se validia ympäröivien ihmisten mielestä ei ole merkitystä. Kukaan ei tule meille vanhainkodissa nuorennusjuoman kanssa ja sano, että ole hyvä, palaa siihen hetkeen jolloin sulla oli mahdollisuus siihen, tai tähän ja jätit jotain tekemättä sen varjolla, ettet saanut hyväksyntää sen tekemiseen ympäriltä.
Välillä oon joutunu pohtimaan syitä ihmisille tuomita. Välillä asioiden ymmärtäminen on helpompaa matemaattisena kaaviona. Esim Suomi, vanha kansa, pienet piirit ja perjaatteellinen vanhoollinen ajatusmaailma, joka on väkiviinalla, etikalla ja väkivallalla saunan takana istuttettu yhden jos toisen päähän. Usein tupataan syyttää itseämme erilaisuudestamme, tai sisäistämään, että vika on meissä, koska ei kelvata johonkin. Se on raskas taakka kantaa, mutta senkin pois kitkemiseen edesauttaa yksi päätös, se, ettei millään ympärillä tapahtuvalla ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, että itse olet tyytyväinen siihen missä olet, tai mitä teet. Tätä ei voi tarpeeksi jankata, vaan takoakseen se ihmisten päähän. Se kuitenkin kävelee vastaan jokaisessa asiassa mitä tehdään, kysymykset uloslähtiessä, "kehtaanko pukea tän?", kysymykset hiuksia värjätessä, tai leikatessa "mitä muut tulee ajattelemaan?" Syvemmälle näihin menemättäkään. Uravalinnat, harrastukset, tyyli, ulkonäkö, ajatukset. Kaikesta tullaan tuomitsemaan maailman haman tappiin asti.
Kuten aikasemmassakin postauksessa puhuun masennuksen vaikeista piirteistä ja vaiheista, on tässä myös yksi ja miljoona asianhaaraa, jotka tekevät asiasta vielä vaikeamman, kuten se, että sun täytyy hakea hyväksyntää useimmiten myös ihmisiltä jotka väittävät ja varmasti myös aidosti rakastavat sua. On se perhe, ystävät, kuka tahansa sulle tärkeä henkilö.
Itse tappelen useimmiten tänä päivänä enää tämän asiankanssa, sillä suurimmaksi osaksi tuntemattomien mielipiteet ovat tuleet yhdentekeviksi, mutta tilanne on eri, kun joudut selittelemään itseäsi sulle tärkeille ihmisille. Toki jo ihan pennusta asti näkisin olleeni himan erikoinen, se tyyppi jonka pari kukaan ei halunnut olla tehtävissä, joissa tarvitsi sellainen valita, omituiset mielenkiinnon kohteet, jotka ammentavat esim taiteen ja muun muodoissa tänäpäivänä, sekä silloin, erittäin synkkänä. Jotta tää ei olisi niin surullista, jolta kuulostaa, tähän päivään mennessä kuitenkin siitä on ammennettu elämäntapa ja tähän asti se on kovettanut kuorta sen verran, ettei se häiritse edes viikottaista elämää. Toki tälläisiä jaksoja, kuten nyt syy varmasti tälle postauksellekkin, tulee silloin tällöin ja se on enemmän ku inhimillistä.🤷🏻♂️
Tunnetilat tätä postausta kirjottaessa on vaihellu vihasta huojennukseen parin päivän aikana. Samaan aikaan tekis mieli huutaa vittusaatanaperkelettä ja samaan aikaan on saanu puristettua tähän tekstiin aika paljon, toki ehkä kaikista rumimmat juonenkäänteet jätetään ensijaksoon.
Joka tapauksessa se mitä yritin sanoa, on että käyttäkää enemmän aikaa sen miettimiseen, miten mennä ipl=ilman paskaa liikenteessä, kuin siihen mikä täällä on validia. Tän tekstin ei ole sit kuitenkaan tarkotus kannustaa ketään räjäyttämään kirkkoja, tai ajamaan mummojen yli sunnuntaina, ku ne tukkii s-marketin parkkipaikan, jos se jollain oli päällimmäisenä villityksenä, vaan jo kymmenesti mainittu, älä piittaa paskaakaan. Tehkää asioita mitkä tekee onnelliseksi.
Ehkä tää piisaa tätä tältä erää, kiitos kumarrus ja kalastajan kalsarit. Kiitos ku luit tänne asti, muistakaa olla ilman paskaa liikenteessä🫶🏻
-Lotta
Lisää kommentti
Kommentit