Itseilmaisu on ollu tärkeä muoto mulle itelle kaiken taiteen, kuvittamisen, musiikin, sekä kirjottamisen kautta. Halusin luoda Manialle blogi-osion, johon haluan avata hieman avoimemmin omaa mielen maisemaa, jos tätä kautta tavoitan vertaistuellisessa mielessä jonkun, jota nää mun rustaukset voisi auttaa. Toki niin sanottu "trigger warning", oikein kirjoitus kieliopillisesti tulee olemaan varmaan hakusessa, härskejä vitsejä, rumaa kielenkäyttöä ja muita kommervenkkejä luvassa. Toki rankat aiheet laidasta laitaan myös voisi olla ton trigger jonon jatkeena.
Kirjoitus on ollut itelle vanhemmiten aina vaan tärkeämpi tunteiden ilmasun muoto, sillä olen varmaankin hukannut tässä matkalla kyvyn sanottaa ääneen tunnetiloja. Haluaisin luoda tästä osiosta vapaamuotoisen, vapaa sanaisen ja kaikille avoimen paikan kirjoittaa, jos se tuntuu omalta jutulta. Itse ajattelin aloittaa ekan postauksen hyvinkin kevyesti, eli ei välttämättä niin kevyesti, mutta osasyy Ink of Manian syntyyn ja pala tarinaa🤌🏻
Depressio.
Masennus, itelle aika absurdi termi. Tai oli, ennen kesää ja syksyä, vuotta 2023.
Olin aikasemmin ihminen joka meni jollain "loputtomalla patterilla" eteenpäin, teki useampaa työtä päällekkäin, millon mistäkin syystä, joku hyväksytyksi tulemisen tunteen puutos, halu pyrkiä elämässä johonkin tavoittelemattomaan ja ehkä kaiken tuntemisen sivuuttamisen tarpeesta. Kiireessä sä et kerkeä tuntemaan, tai käsittelemään asioita ja myönnettäkööt samaa vikaa on tänä päivänäkin, erona toki kiireen järjestämisen ilot itselle. Joka tapauksessa se patteri kyllä hiipu jossain kohtaa kaiken suorittamisen keskellä.
Ensimmäisenä huomasin itestäni uneliaisuuden, ärtyneisyyden, koko aikaisen ahdistuneisuuden ja kaikkien sovittujen menojen perumisen. Voisin luoda metaforaksi, perhonen, joka koittaa pyristellä lentoon ensimmäisten pakkasten laskeuduttua maahan ja kohmeen takia se ei vaan onnistu. Paljon muisti katkoksia, usvaisuutta ja ehkä vielä joitain muistoja tilanteista, joita haluaa juosta karkuun. Huonoja ihmissuhteita, joista tuli kirsikka kakun päälle. Vaikeinta oli hyväksyä se, ettei ilman polttoainetta pääse suuntaan tai toiseen ja ymmärtää, ettei kaikki ole kunnossa. Kysymys virta valtas pään aina sillon tällön, kun normi asioista ei mahtanu tulla härän persettä. Seisoskelin ruokakaupan ovella, mutten voinu mennä sisälle jostain alitajuntaisesta sosiaalisten tilanteiden kammosta. Seisot kirjaimellisesti kaupan liukuovien edessä, sun mieli kävelee sisälle, mutta jalat ei vaan toimi. Ovet menee kiinni, auki, kiinni ja ihmiset ympärillä tuijottaa kysyvästi.
Aamulla jäin mielummin sänkyyn ja odotin mielelläni, että tulee hämärää ja ilta, jolloin saan luvan kanssa maata peiton alla piilossa kaikelta. Sen verran oli pakko pyörähtää pihalla kahden koiran omistajana, että korttelin kiersin 3-4 kertaa päivässä ja se ehkä lopun viimein oli kulmakiviä kaiken tän hulluuden lopettamiselle.
Lopulta se makaaminen muuttui tyhjiöksi ja kaikki ilo kaikesta katosi. Usvanen ja utunen olo kaikesta. Kaiken tuntemisen heikkeneminen. En muista kuinka pitkään makasin kiertäen samat korttelit kerta toisensa jälkeen ja ainoa tunne oli ahdistus, joka astui korvien väliin ja kroppaan, kun poistuin sängystä, tai sohvalta. Oikeastaan sitä aikaa syvimmässä depressiossa on vaikea määritellä tänä päivänäkään, useampi kuukausi. 2, 3, tai ehkä jopa 4. Toki siinä mielessä olen onnekas, että sain viimeistään sen neljännen kuukauden jälkeen jostain ihan pienen motivaatiopiikin ja rupesin muovaamaan päähän tunkeutuvalla ajatuksella omasta liiketilasta, Ink of Maniaa.
Yhdessä yössä kuin salaman iskusta päätin heittää kivellä ikkunaa ja kokeilla onneani tilan kanssa, jonka olemassa olosta olin tiennyt jo tovin. Jollain peräkarvalla sain tilan itelleni ja seuraava musta aukko tyhjiössäni oli, että nyt mulla on kulueränä liiketila Porvoon vanhasta kaupungista ja ehkä jotain saattoi päässä raksuttaa, lähinnä kysymys "mitähän vittua sitä nyt sitten." Tuumasta toimeen ja pienin askelin olo oli sekava. Samaan aikaan kiinnostaa, kun kilo lehmän paskaa ja samaan aikaan pieni polttava tunne jossain mahalaukun pohjalla siitä, jos tästä tuleekin jotain.
Pelastava tekijä. "Mania". Toki sain paljon perseelle potkuja lähimmäisiltäni, joista tässä pisteessä olen enemmän kuin kiitollinen, sillä ilman niitä, siitä pienestä mahan pohjassa jylläävästä kutkasta tuskin olisi poikinut mitään sen keskellä, kun mikään ei tunnu miltään.
Se oli hyvin pelkistetysti tarinan alku siitä, miten Mania syntyi. Toki matkan varrelle mahtui yks aarrearkullinen tavaraa, tapahtumia, taikaa ja takkuilua.
Se mitä varmasti yritän sökertää, on se, ettei ajan jaksot elämässä ole seuraavien tunteiden arvoisia, katumus, huono itsetunto, riittämättömyyden tunne. Pitkä aika toimettomana saa tuntemaan noita kaikkia, niinä hetkinä, kun päähän tunkeutuu mitään ajatuksia, sekä miljoonaa muuta itseään halventavaa tunnetta. Klisee, tietyllä tavalla valitettavaa, mutta totta, ettei mikään kestä ikuisesti. Omalla tapaa lohdullista.
Kaikki koetaan varmasti lopullinen loppuun palaminen, tai minkään tuntemattomuus eri tavalla. Tietenkin. Silti se ei tee asiasta vähemmän vakavaa. Mun oli erittäin vaikea myöntää itelleni, saati kenellekkään muulle omaa tilannetta. Tai vielä herran vuosituhannella 2020 tuntuu vaikelta puhua mikä omaa mieltä vaivaa. Ehkä jopa jonain itseäni haastavana tekijänä halusin kirjottaa siitä millaisesta tyhjiöstä jokaisen yöperhosen olohuone on rakennettu.
Lost, as fuck.
Hukkasin hyvin itseni matkalla johonkin, jossa olen aina halunnut olla.
Sekään ei varmasti ole kovin tavatonta olla välillä hukassa, tai välillä, hukassa yksi kokonainen ikuisuus. Syvimmän masennuksen aikana todella hukutin kaikista ajatuksista, arvoista, aatteista, haluista, intihimoista, kiinnostuksesta lähtien _kaiken_ itsessäni.
Masennuksessa on vaikeita piirteitä paljon, sinne sekottuu paljon itsestä piittaamattomuutta, kenties itsetuhosia ajatuksia, tanssimista jossain tuonelan lähistöllä, mutta välillä unohtuu mainita rankimmat kohdat parantumisen piirteissä. Se hetki, jolloin älyät taas tuntevasi asioita, mutta vain huomataksesi, ettet todellakaan tiedä kuka olet enää ihmisenä, mitä ajattelet mistäkin, tai mistä edes saat hetkessä tapahtuvia tunteita. Tai näin kävi mulle ja sillä etsiskelyn matkalla olen edelleen.
Osaisin todella kuvailla vanhaa itseäni, mutta se miten mun pitäisi kuvailla itteäni tällä hetkellä on edelleen hukassa. Toki en ota paineita asiasta, sillä koitan kääntää tän mahdollisuutena olla parempi versio siitä, mitä aikasemmin olin.
Senkin hyväksyminen vei tovin, on ok olla hukassa.
Tosiaan hukassa kun hilavitkutin, ei ole aina niin kivaa olla. Sen myötä on opeteltava olemaan itelleen armollinen ja mentävä vauvan askelin eteenpäin. Outo käytös sosiaalisissa tilanteissa, omien rajojen, arvojen ja ajatusten hakeminen uudelleen on täysin ok. Mitä ikinä hukassa oleminen kenellekkin tarkottaa, itelle vähintään noita kaikkia yllä mainittuja asioita. Askeleet itseni etsimiseen aloitin niinkin pelkistetyllä kysymyksellä, mitä tykkään tehdä? Tai mitä mä tykkäsin tehdä..?
Taide. Viisi kirjainta kiteyttää kaiken, mihin upotan hyvinkin paljon tunteita ja tunteja.
Tän etsiskely matkan varrella olen myös tehnyt päätöksen olla piittaamatta siitä mitä muut mun ympärillä on mieltä mun tavasta elää. Sen pois sulkeminen oli toinen kulmakivi koirieni lisäksi ulos pääsyyn depression pahimmasta vaiheesta. Mieli automaattisesti kääntää ajatuksen aina ympärillä olevaan ja tapahtuvaan, joten mulle sen oli oltava päätös. Silloin myös vapaus kasata elämäntavasta taiteet, itselleni alusta työpaikalle, toiselle kodille, liiketilalle, oli täysin avoin. Se helpotti huomattavasti askeliani pois päin masennuksesta.
Pikkuhiljaa mun maailmassa alkaa näkymään värejä taas. Mikään ei kestä ikuisesti ja jokaisen on löydettävä se oma polku, jonka varrelta poimia värit takaisin tähän mustavalko näytökseen.
Sellainen pätkä liirun laarumia depressiosta. En usko, että tää postaus tästä aiheesta jää yhteen, sillä tällä mun omalla sorasella hiekkatiellä, oon huomannu tilasta, sairaudesta, miksi sitä haluaakaan kutsua, depressio, paljon piirteitä joita haluan tuoda esille. Myös paljon taidetta ja kuvituksia, joiden kautta olen kuvannut tunnetiloja masennuksesta ja sen varrelta, tippuu varmasti studion seinille, sekä Manian sosiaaliseen mediaan aiheesta.
Iso käsi, kiitos ja kumarrus, että oot jaksanu lukea tänne asti ja erillinen kiitos kaikille, ketkä käy Ink of Manialla. Tosiaan Manialla sana vapaa ja tarkoutus on luoda ympärille yhteisö, josta kaikki te maaniset yöperhoset teette ehdottamasti kaiken arvoista.
Muistakaa nauttia hetkestä🖤
-Lotta
Lisää kommentti
Kommentit
Paljon samoja ajatuksia. Oma loppuvuoteni aina viime viikkoihin oli pitkälti samaa. Silti jokaisen tunnelin päässä on valo. En koskaan ole juuri välittänyt mitä muut ajattelevat ja mielestäni se auttaa paljon siitä tunnelista poispääsyyn, oli se sitten kuinka pimeä tahansa Ilman pimeyttä ei ole valoa, kuten ilman kipua ei onnellisuuttakaan.